Hänelle

Ruusupenkkiä peittelen talven varalta vaan,
joka on taas tuloillaan.
Kun palaan mä menneisiin, jolloin istutettiin
taimet kahdestaan.
Jokin erille meidät vei, unelmamme kestäneet ei.
Kai Hänelle merkitsin liian vähän, kun rakkauden
kaiken tuhlasin.
En Hänelle syitä antanut tähän, uskoin mä niin.
Pian kylmettää syksyn henkäisy veet ja tien täyttää
lehdet kellastuneet ja aina vaan raskaammilta tuntuu
mun askeleet.
Sade ikkunan kastelee, johon kasvoni mun yksinäiset
heijastuu.
Kun siihen nyt jään, välähdyksenä nään mä sen kuvan
onnellisen. Ilta tummentuu.
Kaikki Hänestä muistuttaa, painuu päivä pihlajan taa.
Kai Hänelle merkitsin liian vähän, kun rakkauden
kaiken tuhlasin.
En Hänelle syitä antanut tähän, uskoin mä niin.
Pian kylmettää syksyn henkäisy veet ja tien täyttää
lehdet kellastuneet ja aina vaan raskaammilta tuntuu
mun askeleet.
Kai Hänelle merkitsin liian vähän, kun rakkauden
kaiken tuhlasin.
En Hänelle syitä antanut tähän, uskoin mä niin.
Pian kylmettää syksyn henkäisy veet ja tien täyttää
lehdet kellastuneet ja aina vaan raskaammilta tuntuu
mun askeleet ja aina vaan raskaammilta tuntuu
mun askeleet.