Kadonneet kolme sanaa

Elämäni kevät, kuin sulaa hulluutta
kuljen aamutaivaan alla.
Silmät sokeina, jalat rakoilla ja sydän hakkaa kahtasataa.
Oli pakko — vaihdoin suuntaa.
Palaan polkuni jälkiä, nyt on kiire.
Päivä nousee sittenkin…
Nyt tiedän mitä sanoa!
Mieleni maisemassa ainoat maamerkit
ovat jättämäni syvät arvet!
Juoksen ja koetan suunnata kotiin
mutta kuljen ristiin, eksynyt poika!
Sulavat tunteet jäätyvät jälleen,
pahoja sanoja ja askel painaa!
Mustavalkoiseen maailmaan
tahdon kuitenkin palata ja huutaa!
VIHAAN SINUA IHMINEN!
JÄLJITIN SEN, JÄLJITIN SEN
KADONNEEN LAUSEEN!
VIHAAN SINUA IHMINEN!
KADONNEET KOLME SANAA!
OLIKIN JO AIKA VAIHTAA SUUNTAA!
VIHAAN SINUA IHMINEN!
EI MINULTA MITÄÄN PUUTU
NÄILLÄ MENNÄÄN,
EI MIKÄÄN MUUTU!
VIHAAN SINUA IHMINEN!
KADONNEET KOLME SANAA,
EN AIO ENÄÄ VAIHTAA SUUNTAA!
Takalukossa on ovi,
kynnys on ylitetty viimeistä kertaa
Menneen talven lumia kaikki,
hiljaa haihtuneet taivaan tuuliin.
Päivä kääntyy ehtoon puoleen,
minä käännyn selin ja isken tulta;
koska jalkoja vieläkin paleltaa — mutta ei kauaa!
Ei askeltakaan! (ei sanoja!)
En löydä enää tarvetta (karata!)
Jos totuus ei pala tulessakaan,
oli paluuni oikein ja puhe turha